8.7.1993

Vaatimukset Loimaan kihlakunnanoikeudessa

Virallinen syyttäjä on Loimaan kihlakunnanoikeudessa lausunut, että A oli Karinaisissa kevään 1984 ja syksyn 1987 välisenä aikana toistuvasti noin 40 eri tekokertana harjoittanut silloisen aviopuolisonsa C:n neljäätoista vuotta nuoremman tyttären B:n kanssa sukupuoliyhteyteen verrattavaa haureutta riisumalla heidän kodissaan väkisin hänen housunsa ja sormeilemalla hänen sukupuolielimiään sekä riisumalla samalla myös omat housunsa ja koskettelemalla sukuelintään tyydyttäen siten itsensä.

A:n sukupuolisen käyttäytymisen kohteena oli ollut 9-12 vuotias lapsi. Teot olivat tapahtuneet uhrin kotona. Ne olivat tapahtuneet vastoin lapsen tahtoa, toistuneet usein pitkän ajan kuluessa ja niihin oli liittynyt lapsen henkilökohtaiseen turvallisuuteen liittyviä uhkauksia aiheuttaen lapselle alituista ahdistusta yli kolmen vuoden ajan. Osittain A:n puheena olevan käyttäytymisen vuoksi B oli muuttanut kotoaan toiselle paikkakunnalle isovanhempiensa luokse asumaan. A:n syyksi epäilty rikos oli siten vakava.

Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 18 §:n 2 momentissa (139/73) säädetään, että jos vajaavaltaisen holhooja tai laillisesti määrätty muu edustaja on tehnyt asianomistajarikoksen vajaavaltaista vastaan, virallinen syyttäjä saa nostaa syytteen rikoksesta, vaikka syyttämispyyntöä ei olisi esitettykään. Vaikkei A ollutkaan ollut säännöksen tarkoittamassa suhteessa B:hen, hän oli kuitenkin B:n isäpuolena ollut vastuullisessa asemassa.

Edellä olevan johdosta ja huomioon ottaen myös sen, että asianomistajat B ja C olivat syytteen nostamisen kannalla, virallinen syyttäjä on lausunut, että rikoslain 20 luvun 11 §:ssä tarkoitettu erittäin tärkeä yleinen etu vaati syytteen nostamista A:ta vastaan, ja vaatinut A:n tuomitsemista rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentin ja 7 luvun 2 §:n nojalla rangaistukseen jatketusta lapseen kohdistuneesta haureudesta.

Asianomistajana B on yhtynyt syytteeseen ja vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan vahingonkorvaukseksi henkisestä kivusta ja särystä 120 000 markkaa ja henkisestä kärsimyksestä 80 000 markkaa sekä fyysisestä kivusta ja särystä 50 000 markkaa, kaikki erät 16 prosentin korkoineen rikoksentekoajankohdasta 31.12.1987 lukien.

Kihlakunnanoikeuden päätös 6.3.1991

Kuultuaan C:tä B:n holhoojana sekä A:ta syytteestä ja vahingonkorvausvaatimuksista kihlakunnanoikeus, joka oli määrännyt asian suullisen käsittelyn toimitettavaksi kokonaan yleisön läsnä olematta ja oikeudenkäyntiaineiston tuomiolauselmaa ja sovellettavia lainkohtia lukuun ottamatta pidettäväksi salassa 20 vuotta kihlakunnanoikeuden päätöksen julistamisesta lukien, on todennut, että asiassa oli tehty rikosilmoitus 10.5.1989. Sen johdosta toimitetussa tutkinnassa 8.1.1975 syntynyt B oli 16.5.1989, 27.10.1989, 8.3.1990 ja 12.11.1990 pidetyissä kuulusteluissa pääpiirteittäin yhdenmukaisesti kertonut A:n häneen kohdistamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. B:tä oli henkilökohtaisesti kuultu kihlakunnanoikeudessa 20.9.1990 ja 6.3.1991. B oli tällöin kummallakin kerralla vakuuttanut, että hänen esitutkintapöytäkirjoihin merkityt kertomuksensa pitivät paikkansa. B oli jo 27.10.1987 kirjoittanut äidilleen kirjelapun, jossa hän muun muassa oli kertonut, että A oli vaatinut häntä näyttämään tälle sukupuolielimensä ja riisunut väkisin B:ltä housut. Tämän kirjeen johdosta B oli seuraavana päivänä perheneuvolassa keskustellut todistajana kuullun psykologi Aila MaijaLiisa Tannin kanssa, jolle B oli tuolloin kertonut muun muassa siitä, että A oli ottanut häneltä housut pois sekä kosketellut B:n rintoja ja sukupuolielintä. Todistajan kertoman mukaan B oli kertonut hänelle hyvin tarkoin sen, mitä A oli B:lle tehnyt. B oli ollut häpeissään, aidosti hämillään ja jossakin mielessä syyllisyydentuntoinen.

Kihlakunnanoikeus on katsonut, että asiassa oli B:n useassa poliisikuulustelussa ja myös kihlakunnanoikeudessa kahdesti uudistamalle kertomukselle annettava asian luonne huomioon ottaen näyttönä suurempi merkitys kuin asianomistajan kertomukselle rikosasiassa tavallisesti annetaan.

Kihlakunnanoikeus on todennut, etteivät A:n asiassa kuulustuttamat todistajat olleet voineet kertoa sellaista, millä olisi asiassa välitöntä merkitystä todisteena. A:n vanhemmat ja sisar olivat kuitenkin vakuuttaneet, ettei heidän mielestään B:n seksuaalinen hyväksikäyttö ollut ollut mahdollista muun muassa siksi, että A ja B eivät juuri olleet jääneet kaksin kotiin.

Asian tutkintaa oli vaikeuttanut se, että rikosilmoitus asiassa oli tehty vasta 10.5.1989 eli noin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun B:tä oli kuultu perheneuvolassa. Näin ollen ei ollut ollut mahdollista enää hankkia lääketieteellistä selvitystä B:n kertomuksen oikeellisuudesta. Asiassa olivat siten näyttöä arvioitaessa vastakkain B:n ja A:n kertomukset. Kun syyte koski rikosta, josta tuomittava rangaistus oli vähintään kuusi kuukautta ja enintään kuusi vuotta vankeutta, oli asiassa esitetyltä näytöltä vaadittava, ettei tuomitseminen perustunut yksin asianomistajan ja tässä tapauksessa siis alaikäisen henkilön kertomukseen. Näistä syistä kihlakunnanoikeus on päätynyt siihen lopputulokseen, ettei A:n ollut luotettavasti näytetty syyllistyneen syytteessä tarkoitettuun jatkettuun lapseen kohdistuneeseen haureuteen.

Kihlakunnanoikeus, joka on todennut, että erittäin tärkeä yleinen etu oli vaatinut syytteen nostamista, on hylännyt syytteen ja esitetyt vahingonkorvausvaatimukset.

Samalla valtion varoista maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain nojalla B:n ja C:n oikeudenkäyntiavustajalle asianajaja Kari Höijerille maksetut kulukorvaus 1 478,34 markkaa ja palkkio 18 000 markkaa sekä oikeuteen henkilökohtaisesti saapuvaksi kutsutulle B:lle maksettu päiväraha 157 markkaa samoin kuin asiassa valtion varoista maksetut todistelukustannukset yhteensä 1 215,60 markkaa on määrätty jäämään valtion vahingoksi.

Turun hovioikeuden päätös 2.12.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä ja B olivat saattaneet jutun, B toistaen jutussa esittämänsä rangaistusvaatimuksen ja korvausvaatimukset henkisestä kivusta ja särystä sekä henkisestä kärsimyksestä, on jättänyt asian kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan ja määrännyt valtion varoista maksettavaksi B:n avustajalle Höijerille palkkioksi 1 000 markkaa. Oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain nojalla hovioikeus on päättänyt, että se mitä jutussa oli tapahtunut, oli kihlakunnanoikeuden tuomiolauselmalehteä sekä hovioikeuden tuomiolauselmaa lukuun ottamatta pidettävä salassa 20 vuotta kihlakunnanoikeuden päätöksen julistamisesta lukien.

Käsittelyratkaisu

B on täällä vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksia korkoineen kihlakunnanoikeudessa esitettyjen vaatimusten mukaisesti. Koska B ei kuitenkaan ole hovioikeudessa uudistanut fyysisestä kivusta ja särystä esittämäänsä 50 000 markan korvausvaatimusta, hänellä ei ole oikeutta tehdä sitä enää täällä. Sen vuoksi B:n valituksessa esitetyt vaatimukset jätetään tältä osalta tutkimatta.

Pääasiaratkaisun perustelut

Syyteoikeus

Syyte koskee siveellisyysrikoksia, joihin A:n on ilmoitettu syyllistyneen kevään 1984 ja syksyn 1987 välisenä aikana ja jotka syytteen mukaan ovat kohdistuneet hänen puolisonsa 9-12 vuoden ikäiseen lapseen tämän asuessa puolisoiden kodissa perheenjäsenenä.

C on solmittuaan vuonna 1983 avioliiton A:n kanssa asunut tämän kotitalossa. Puolisoille on marraskuussa 1983 syntynyt yhteinen lapsi. Avioliitossa on jo vuoden 1987 aikana ilmennyt vaikeuksia. Puolisot ovat kuitenkin jatkaneet yhteiselämää tukeutuen Loimaan kasvatus- ja perheneuvolan apuun.

C on saanut ensimmäisen tiedon syytteessä tarkoitetuista teoista B:n kirjeessä 27.10.1987. Käydessään seuraavana päivänä kasvatus- ja perheneuvolassa hän on antanut kirjeen sinne. Epäillystä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tehty ilmoitus asianomaiselle sosiaaliviranomaiselle. Karinaisten sosiaalilautakunta ei ole kuitenkaan ryhtynyt asiassa toimenpiteisiin, kun kasvatus- ja perheneuvolassa 18.2.1988 pidetyssä neuvottelutilaisuudessa oli voitu todeta B:n muuttaneen pois puolisoiden kodista.

A:n ja C:n avioliitto on lokakuun 1987 tapahtumien jälkeenkin jatkunut vielä puolentoista vuoden ajan ja vasta muutettuaan keväällä 1989 pois A:n luota ja päätettyään hakea avioeroa C on 10.5.1989 ilmoittanut rikoksen pantavaksi syytteeseen.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella on pääteltävissä, että avioliiton jatkuminen ja eläminen yhdessä A:n kanssa tämän kotitilalla ovat merkinneet sellaista ristiriitaista tilannetta, joka on vaikuttanut C:n kykyyn B:n holhoojana arvioida syytteessä tarkoitettuja tekoja ja itsenäisesti päättää lapsen edun mukaisista toimenpiteistä asiassa. Tämän vuoksi ja kun kysymys on lapseen tämän kodissa kohdistetuksi väitetystä rikoksesta, Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 20 luvun 11 §:ssä tarkoitettu erittäin tärkeä yleinen etu on vaatinut syytteen nostamista.

Näyttö ja sen arviointi

Puolisoiden välillä oli vuoden 1987 aikana ilmennyt ongelmia. Lisäksi B:n ja A:n väliset suhteet olivat vaikeutuneet eikä B ollut halunnut palata kotiinsa vietettyään kesälomaa äitinsä vanhempien luona. Näistä syistä perhe oli käynyt kasvatus- ja perheneuvolassa jo heinäkuussa 1987. Seuraava käynti oli sovittu tapahtuvaksi 28.10.1987. Edellisenä päivänä B oli kirjoittanut äidilleen kirjeen, jossa hän oli kertonut, että A oli, pyydettyään ensin B:tä näyttämään sukupuolielimiään, väkisin riisunut tältä housut. B oli kirjeessä pyytänyt äitiään puhumaan asiasta neuvolassa, mutta kieltänyt mainitsemasta siitä A:lle. B oli kirjoittanut myös, ettei hän voinut puhua asiasta, koska häntä oli hävettänyt. Kirjeen B oli piilottanut paikkaan, josta hän oli tiennyt juuri äitinsä sen varmasti löytävän.

C:n jätettyä kirjeen 28.10.1987 kasvatus- ja perheneuvolaan B on 25.11.1987 keskustellut asiasta perheneuvolan psykologin Aila Maija-Liisa Tannin kanssa, jota on sittemmin kuultu todistajana sekä kihlakunnanoikeudessa että Korkeimmassa oikeudessa. B oli kertonut tapahtumista Tannille, että A oli väkisin riisunut häneltä housut ja työntänyt sormensa hänen sukupuolielimeensä. B:n kertomasta Tanni oli ymmärtänyt A:n samalla tyydyttäneen itsensä. B oli kertonut asiasta niin kuin lapsi kertoo. Hänen oli ollut hyvin vaikea kertoa tapahtuneesta ja hän oli ollut häpeissään. Tannin mielestä B:n tapa kertoa asiasta ja hänen kirjoittamansa kirjeen ulkoasu osoittivat, ettei B ollut keksinyt asiaa.

B:tä on kuulusteltu esitutkinnassa 16.5.1989, 27.10.1989 ja 8.3.1990. Hän oli tällöin kertonut asiasta yksityiskohtaisesti ja pääpiirteittäin samalla tavoin kuin Tannille. Kihlakunnanoikeuden istunnoissa 20.9.1990 ja 6.3.1991 hän oli vakuuttanut esitutkinnassa antamiensa kertomusten pitävän paikkansa. B oli kertonut tällaisten tapausten toistuneen noin kuukauden väliajoin. Myös Korkeimmassa oikeudessa B on kertonut samalla tavalla kuin aikaisemmin.

A on kiistänyt syytteen väittäen C:n keksineen jutun ja kirjoittaneen edellä mainitun kirjeen yhdessä B:n kanssa vastaisessa avioerossa odotettavissa ollutta puolisoiden yhteisen lapsen huoltajuusriitaa silmällä pitäen.

Mitään lääketieteellistä selvitystä asiassa ei ole esitetty. Syytteessä kerrottujen tekojen laadun vuoksi on kuitenkin ilmeistä, ettei ainakaan ruumiillisia vammoja olisi ollut todettavissa. Niitä koskevan selvityksen puuttumisella ei siten ole merkitystä. Todistajia, joilla olisi välittömiä havaintoja syytteessä kerrotuista tapahtumista, ei ole ollut. Juttu on siten ratkaistava muun kertyneen näytön, lähinnä asianosaisten kertomusten perusteella.

B:n kertomuksen merkitystä arvioidessaan Korkein oikeus toteaa, että kasvatus- ja perheneuvolassa oli ollut tarkoitus 28.10.1987 käsitellä myös B:llä perheessä olleita vaikeuksia ja että kirje, jossa B 27.10.1987 on ensimmäisen kerran kertonut syytteen pohjana olevista tapahtumista, oli sen sisällönkin mukaan tarkoitettu saatettavaksi kasvatus- ja perheneuvolan tietoon. Kirjeen kirjoittamisen ajankohta, sen ilmeisen pikaisesti kirjoitettu sisältö, viimeistelemätön ulkoasu ja toimittamistapa ovat omiaan synnyttämään sen käsityksen, että B:llä on ollut pakonomainen tarve kertoa asiasta ja että hän on nähnyt neuvolakäynnin antavan mahdollisuuden tähän. Korkein oikeus katsoo, että mainittujen seikkojen perusteella kirje sellaisenaan tukee vahvasti B:n kertomusta. Neuvolassa B on kertonut asiasta yksityiskohtaisemmin. B on tuolloin ollut 12-vuotias ja siten jo sen ikäinen, että pystyessään puhumaan asiasta hän on myös osannut kertoa siitä siten, että kertomuksen sisältö ei ole jäänyt epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi. Neuvolapsykologi ei asiantuntijana ole epäillyt B:n kertomuksen paikkansapitävyyttä. Tämän jälkeen B on johdonmukaisesti pysynyt kertomuksessaan ja esittänyt sen uskottavalla tavalla myös Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä.

Alan kirjallisuudessa on esitetty (Leena Linna ja Esko Varilo, Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö perheissä, Lakimies 2/1991 sivut 137 - 147), että nykyisten tutkimusten mukaan alle kolme prosenttia seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertovista lapsista valehtelee. Valehtelemista esiintyy ensinnäkin huoltajuusriitojen yhteydessä, kun psyykkisesti häiriintynyt vanhempi painostaa lapsen valehtelemaan. Toisena tilanteena ovat tapaukset, joissa lapsi on jo aikaisemmin insestin vuoksi joutunut tutkimuksiin, jotka ovat kuitenkin päättyneet hänen kannaltaan kesken. Mahdollista on myös, että lapsi on jo nuoruusiässä kehittynyt asosiaaliseen suuntaan ja haluaa tietoisesti vahingoittaa jotakin aikuista. Lapsen valehdellessa on tunnusomaista, että lapsi pyrkii tekemään tapauksesta julkisen ja puhuu siitä avoimesti.

Tässä asiassa ei ole ilmennyt sellaisia seikkoja, jotka osoittaisivat tai antaisivat aihetta epäillä, että B valehtelisi. B ei ole tehnyt asiasta julkista eikä puhunut siitä yleisesti. Hänen ei ole näytetty aikaisemmin joutuneen hyväksikäytön kohteeksi. Väite, että B oli omasta aloitteesta tai äitinsä kehotuksesta valehdellut avioeroa tai sen yhteydessä käytävää pikkuveljen huoltajuutta koskevaa riitaa varten, ei ole uskottava, koska syksyllä 1987 tapahtuneen kirjeen kirjoittamisen jälkeen puolisoiden avioliitto on jatkunut vielä puolentoista vuoden ajan. Muutoinkaan ei ole pääteltävissä, että B olisi tietoisesti halunnut vahingoittaa A:ta.

A:n kihlakunnanoikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa kuulustuttamat todistajat eivät ole kertoneet sellaisista seikoista, jotka osoittaisivat B:n kertomuksen vääräksi tai edes horjuttaisivat sen uskottavuutta. Kaikki esiin tulleet seikat huomioon ottaen Korkein oikeus pitää B:n kertomusta luotettavana.

Kokonaisuutena arvioituna jutussa esitetty selvitys tukee syytettä riittävällä varmuudella. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo näytetyksi, että A on kevään 1984 ja syksyn 1987 välisenä aikana menetellyt syytteessä kerrotuin tavoin ja siten toistuvasti harjoittanut neljäätoista vuotta nuoremman B:n kanssa sukupuoliyhteyteen verrattavissa olevaa haureutta.

Yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaatii rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana.

Vahingonkorvausvaatimukset

B on ilmoittanut, että hän oli A:n tekojen johdosta joutunut turvautumaan psykiatrin apuun ja käynyt tämän vuoksi Turun Yliopistollisen Keskussairaalan nuorisopsykiatrian klinikalla keskimäärin kahdesti viikossa runsaan kahden vuoden ajan. Selvitystä tämän terapian syystä ja sisällöstä ei ole esitetty. Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A olisi aiheuttanut B:lle vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitettua henkilövahinkoa. B:lle on kuitenkin aiheutunut hänen vapauteensa kohdistuneesta rikoksesta henkistä kärsimystä, joka A:n on vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla korvattava. Kohtuulliseksi korvauksen määräksi Korkein oikeus arvioi 50 000 markkaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan. A tuomitaan rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentin ja 7 luvun 2 §:n (39/1889) nojalla kevään 1984 ja syksyn 1987 välisenä aikana tehdystä jatketusta lapseen kohdistuneesta haureudesta 1 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeuteen.

A velvoitetaan suorittamaan B:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 50 000 markkaa 16 prosentin korkoineen rikoksen tekoajankohdasta 31.12.1987 lukien.

Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain nojalla maksetaan valtion varoista B:n ja C:n oikeudenkäyntiavustajana täällä toimineelle asianajaja Kari Höijerille palkkioksi 3 200 markkaa ja korvaukseksi tarpeellisista kuluista 526,88 markkaa eli yhteensä 3 726,88 markkaa.

A velvoitetaan korvaamaan valtiolle sen varoista maksetut määrät - kihlakunnanoikeuden osalta avustajanpalkkio 18 000 markkaa ja kulukorvaus 1 478,34 markkaa, oikeuteen henkilökohtaisesti saapumaan kutsutun B:n päiväraha 157 markkaa sekä todistelukustannukset 1 215,60 markkaa, - hovioikeuden osalta avustajanpalkkio 1000 markkaa ja - Korkeimman oikeuden osalta avustajanpalkkio 3 200 markkaa ja kulukorvaus 526,88 markkaa sekä Korkeimmassa oikeudessa toimitettuun suulliseen käsittelyyn henkilökohtaisesti saapumaan kutsutuille B:lle päivärahana maksetut 165 markkaa ja Clle päivärahana ja korvauksena ansionmenetyksestä maksetut 365 markkaa sekä todistajana kuullulle Aila Maija-Liisa Tannille päivärahana ja korvauksena matkakuluista maksetut 473 markkaa eli - yhteensä 26 580,82 markkaa.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 9 §:ssä säädetyn mukaisesti Korkeimman oikeuden päätös on julkinen. Mitä asiassa on muutoin tapahtunut, on pidettävä salassa kaksikymmentä vuotta kihlakunnanoikeuden päätöksen julistamisesta lukien.